Henrik Antinpojan (1753–1808) hauta Loukinaisissa sijaitsee lähellä Loukinaistenkaaren ja Vanhan Härkätien risteystä, Vakosenpellon tontilla. Henrik Antinpoika oli Vakoisten rusthollin eli ratsutilan poika. Haudan sijainti Aurajoen ja Härkätien väliin jäävällä niittykaistaleella on herättänyt tarinoita, jotka liittyvät vainajan kuolinsyyhyn ja sitä kautta selittävät kirkkomaan ulkopuolella hautaamista. Toisessa tarinassa Henrik Antinpojan kerrotaan kuolleen koleraan, toisessa kuoleman aiheutti paiserutto eli mustasurma. Henrik Antinpoika kuoli vuonna 1808. Kolera saapui Suomeen vasta runsaat parikymmentä vuotta myöhemmin eli vuonna 1831. Kolera ei siis voi olla Henrik Antinpojan kuolinsyy. Ruttoa on esiintynyt Suomessa useaan otteeseen 1500- ja 1600-luvuilla, joista vuoden 1657 epidemia oli ilmeisesti paiseruttoa. Turussa oli raju paiseruttoepidemia vuosina 1710–1711, mutta Henrik Antinpojan kuoleman aikaan ei mustasurma kuitenkaan tiettävästi täällä riehunut. Myöskään muita vakavia tartuntatautiepidemioita ei tuohon aikaan ollut.

Liedon Seurakunnan arkiston Kuolleiden luetteloon Henrik Antinpojan kuolinsyyksi on merkitty ”magfleen”, joka voi tarkoittaa esimerkiksi mahakatarria tai muuta pitkäaikaista sydämen- ja vatsanseudun vaivaa. Kuolinsyitä ei kovin täsmällisesti tuohon aikaan pystytty diagnosoimaan, joten varmuudella jotain tiettyä kuoleman aiheuttamaa tautia ei voida osoittaa. Henrik Antinpoika haudattiin viisi päivää kuolemansa jälkeen. Tuon aikaisista tilikirjoista löytyy hautaukseen liittyen merkintä kuolinliinojen käytöstä.

Henrik Antinpojan sukulaiset ovat kertoneet, että vainaja haudattiin kyseiseen paikkaan, koska hän rakasti kovasti kotikyläänsä ja halusi tulla haudatuksi talon omille maille juuri tälle paikalle. Tuohon aikaan tie Loukinaisten kylän taloilta Härkätielle tuli hyvin lähelle hautapaikkaa, joten se ei ollut niin erillään kylästä kuin nyt saattaa tuntua. Paikka tunnetaan suvun keskuudessa nimellä hautaketo. Aiemmin hautakumpu on erottunut ympäristöstään selvemmin ja siunattu alue on ollut rajattu ojalla. Hautaa on ympäröinyt myös aita. Haudan toiseksi vanhin muistomerkki oli maalattu harmaaksi. Mustat tekstit maalasi mahdollisesti Esko Setälä. Tämän muistomerkin takaosassa ei ollut enää tekstiä. Nykyään tontti, jolla Henrik Antinpojan hauta ja hautakivi sijaitsevat, kuuluu Liedon kunnan omistukseen.

Henrik Antinpojan hauta, Loukinainen. Osoitteessa: https://www.liedonmuseo.fi/luonto-ja-kulttuuriympaeristoe. Viitattu 12.2.2019.

Kyröntien varrella sijaitseva Tarvasjoen kirkko on kolmas samalla paikalla oleva kirkko. Puukirkko valmistui alkukesästä 1779 suunnittelijanaan ja rakentajanaan turkulainen kirvesmies Mikkeli Hartlin eli Mikael Piimänen (1748 – 1820). Mikael Piimänen oli isänsä Antti Piimäsen (1714 – 1775) tavoin aikansa tunnetuimpia ja arvostetuimpia kirkonrakentajia. Tarvasjoen kirkon rakentamisaikaan Ruotsin valtakunnassa piti kuninkaallisen määräyksen mukaan kirkot rakentaa kivestä. Tarvasjoella tämä todettiin mahdottomaksi, sillä ei omasta eikä lähiseurakunnista löytynyt kiviä kuin kirkon kivijalkaa varten. Asiasta ilmoitettiin tuomiokapitulin kautta kuninkaalle ja kirkko päädyttiin rakentamaan hirrestä kivijalan päälle.

Malliltaan kirkko on tyypillinen lounaissuomalainen pitkäkirkko, jossa on länsitorni. Kirkon tornissa on kaksi kelloa. Isompi on peräisin edellisestä kirkosta ja hankittu vuonna 1760, pienempi ostettiin rikkoutuneen kellon tilalle testamenttivaroin vuonna 1937. Pienempää kelloa edelsi myös aluperin edelliseen kirkkoon kuulunut vuonna 1706 hankittu kello. Kirkon molemmin puolin toisiaan vastakkain on runkohuonetta matalammat ja kapeammat kylkiäiset, joista pohjoisen puolella oleva on sakaristo ja etelän puoleinen asehuone. Osa asehuoneesta ja sakaristosta sekä päätytornin torninjalasta on liitetty kirkkosaliin. Näihin tiloihin on rakennettu lehterit.

Piimäsen kirkon ulkoseinään vuonna 1795 tekemä pystylaudoitus punamullattiin vuonna 1823. Kirkon sisätilojen remontin jälkeen vuonna 1869 laudoitus muutettiin vaakasuuntaiseksi ja maalattiin keltaiseksi. Kirkon ikkunat suurennettiin nykyiseen mittaansa 1830-luvulla. Kirkon sisätiloihin tehtiin muutoksia useampaan otteeseen 1800- ja 1900-luvulla. Muun muassa ikkunat, ovet ja penkit on uusittu ja holvit vuorattu pitkällä, kapealla paneelilla.  Kuorissa ollut verhomaalaus on poistettu ja alttaritaulua reunustaneen kehyksen tilalle on rakennettu laaja pyörökaari.

Vanhan kirkon aikana varsinkin rikkaimpia vainajia oli haudattu kirkon lattian alle. Uuden kirkon myötä tapa kiellettiin, jolloin  kirkkotarhaa piti laajentaa. Kirkkotarhan ympärille rakennettiin aita ja kolme porttirakennusta kivestä. Porttihuoneisiin tehtiin päädyt laudoista ja paanukatot, myös aita on ollut katettu laudoilla. Kirkon koillispuolella kirkkotarhan aidan vieressä ollut Seppälän kylän muurihauta poistettiin hautausmaan laajennuksen yhteydessä vuonna 1864, samoin kuin porttihuoneet. Puuveräjät korvattiin kivipilareiden väliin asennetuilla valurautaisilla porteilla. Kirkkoa ympäröivät Kirkonkylän Uudentalon maat, joten laajetessaan kirkkotarha levittäytyi tilan maille – seurakunta lunastikin alueen 1800-luvun lopulla.

Tarvasjoen kirkko ja kirkkomaa. Osoitteessa: https://www.liedonmuseo.fi/luonto-ja-kulttuuriympaeristoe . Viitattu 12.2.2019.

Littoisten Verkatehdas: Littoisten järven läheisyydessä on ollut asutusta jo 1200-luvulta alkaen. Uuden vaiheen Littoisten elämään toi vuosi 1739, jolloin Littoisten järven Myllypuron varteen alettiin suunnitella vanutuslaitosta. 1820-luvulla perustettiin Verkatehdas, josta koko ”Littoisten Verkatehdas-alue” lähti kehittymään. Tehdasta laajennettiin voimakkaasti 1800-luvulla, jolloin valmistuivat sisäpihan matalat rakennukset sekä Sippaantien puoleiset osat torniin asti. Tehtaan laajentuessa kehittyi merkittävä kyläyhteisö, joka tarjosi parhaimmillaan kaiken asumisesta hotelli- ja kirkkopalveluihin asti. 1920-luvun rakentamisen tuloksena toteutui tehtaan läntinen siipi, pohjoissiiven järven puoleinen osa sekä kymmenkerroksinen torni, josta tuli alueen näkyvin maamerkki ja ajannäyttäjä. 1930-luvulle saavuttaessa Littoisten Verkatehtas hallitsi yli 500 ha:n maa-aluetta ja sen alueella asui tai työskenteli yli 1000 ihmistä

Talvisodan aikana aluetta pommitettiin ja sen seurauksena tehdas kärsi todella suuria vaurioita, jotka korjattiin sodan päätyttyä. 1960- luvulla ulkomaalainen halpatuonti muutti markkinoita ja Neuvostoliiton kauppa ei vetänyt odotetulla tavalla. Tehtaan toiminta päätettiin siirtää Turun Raunistolaan, jonne oli rakennettu uudet tuotantotilat. Littoisten Verkatehtaan yli  230 vuotta kestänyt taival loppui kannattamattomana 1968, jolloin veran ja saran kutominen loppui Littoisissa. 1970 ja 1980-luvuilla tehdas-alue alkoi rapistua ja tehdas muuttui sekalaiseksi teollisuus- ja varastorakennukseksi kärsien huollon ja hoidon puutteesta.

1970-luvun lopussa herättiin valtakunnallisesti huomaamaan, kuinka vanhat teollisuusympäristöt ja tehdasrakennukset ovat osa suomalaista kulttuuriperintöä, jonka säilyttäminen on välttämätöntä jo kansallisen identiteetin takia. Merkittävän lehden Verkatehtaan teollisuusmiljöön elämässä käänsi Museovirasto luokittelemalla alueen, johon kuului Verkatehtaan lisäksi parikymmentä sen ympärillä olevaa rakennusta, kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden ympäristökohteiden joukkoon 1987.

1994 käynnistettin kaavamuutosprosessi, jonka tarkoituksena oli saada tehdas toimimaan uudelleen Littoisten sydämenä käyttötarkoituksen painottuessa voimakkaammin asumiseen ja siihen liittyvien palvelujen tuottamiseen. Kaava sai lainvoiman helmikuussa 1996, jonka jälkeen rakennustyöt alkoivat ripeästi.

Nykyään Verkatehdas on lähes 300 ihmisen koti. Tehtaalla on noin 180 asuntoa ja lisäksi joitakin liiketiloja.  https://www.verkaranta.com/verkatehtaan-historia

Littoisten Verkatehdas. Osoitteessa: https://www.verkaranta.com/verkatehtaan-historia . Viitattu 12.2.2019.

Parmaharjun alue tunnetaan myös Ahteenmetsänä. Alue on yhtenäinen, sekametsää kasvava ja pienten suoalueiden laikuttama kallioinen mäkimaa. Tyypillisiä lintulajeja ovat havu- ja sekametsien peruslajit, mutta Parmaharjun pohjoispuolella virtaava Savijoki rantalehtoineen tekee lajiston tavallista metsää monipuolisemmaksi.

Parmaharjun alueella on kaksi luontopolkua, joiden pituudet ovat 5 ja 8 km. Polut on merkitty viitoin ja puunrunkoihin maalatuin keltaisin ja oranssinvärisin merkein. Reitit ovat melko helppokulkuisia, mutta kosteikkoja on jonkin verran. Polkujen varrella on opastauluja, joissa kerrotaan alueen luonnosta.

Lähtöpaikka on Parmaharjun pysäköintialueella hyppyrimäen tuntumassa. Tulostettava kartta löytyy täältä.

Parmaharju. Osoitteessa: https://www.liedonmuseo.fi/luonto-ja-kulttuuriympaeristoe . Viitattu 12.2.2019.

Hyppyrimäkien rakennustyöt aloitettiin alueen raivauksilla vuonna 1963 ja varsinainen hyppyrimäkien rakennustyö alkoi vuonna 1967. Vuonna 1968 valmistui K50 -mäki, jonka avajaiskilpailut olivat talvella 1968. K82 normaalimäki valmistui seuraavaksi talveksi ja vihkiäiskilpailut järjestettiin talvella 1969. Myöhemmin rakennettiin K18 -mäki aloittelijoille, joka remontoitiin kesällä 1976. Maanvyörymät K18 -mäen alastulorinteessä ovat haitanneet hyppyrimäen käyttöä .

Parmaharju. Osoitteessa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Parmaharjun_hyppyrim%C3%A4et . Viitattu 12.2.2019.

Nautelankosken luontoon voi tutustua luontopolulla, joka kiertää aluetta joen molemmilla puolilla. Luontopolun pituus on noin 1,5 kilometriä/puoli. Alueella liikuttaessa on pysyttävä merkityillä poluilla. Luontopolun varrella on 18 taulua, joissa kerrotaan alueen muodostumisesta, kasveista ja eläimistä. Maaston korkeuserojen vuoksi polku ei sovellu liikuntaesteisille. Matalan veden aikaan kosken alajuoksulla voi kiviä pitkin hypellen ylittää joen. Kasvillisuuden rehevyyden vuoksi polku voi olla ajoittain vaikeakulkuinen. Lehtometsiköt joen molemmin puolin ovat näyttävimmillään keväällä, jolloin ennen puiden lehtien puhkeamista sini- ja valkovuokot, pystykiurunkannukset sekä itärannan eteläosassa kasvava harvinaisempi keltavuokko täplittävät rinnelehtoja. Alue on myös linnustollisesti arvokas. Lehdoissa voit kuulla satakielen lisäksi viita- ja luhtakerttusta. Alueen talvilinnustoon kuuluu kosken sulapaikoissa viihtyvä koskikara. Alue on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla.

Nautelankoski. Osoitteessa: http://www.nautelankoski.net/luontopolku.php. Viitattu 12.2.2019.